Tästä postauksesta tuleekin varmaan vähän pidempi ja kuvarikkaampi, sillä ajattelin nyt alkuun kertoa siitä mitä ajatuksia tämä 4viikkoa on minussa herättänyt. En ole täällä edes käynyt mesoamassa niistä päivistä kun olen äksynnyt väsyneenä siitä kuinka ei voisi vähempää kiinnostaa liikkuminen, enkä ole käynyt selittämässä siitä kuinka iltaisin ja aamuisin itkua pusertamalla lähdin kouluun kun olo on kuin tuhannen tonnin keijukaisella. Tämä postaus on tehty niistä!
Ensimmäinen viikko meni mielestäni hyvin. Hiukan tiukemmin olisin töitä voinut tehdä, mutta en halunnut ottaa heti alkuun yliannostusta liikkumisesta, sillä viha-rakkaus suhteeni liikuntaan olisi muuttunut hyvin nopeasti pelkästään vihaksi. Samalla kun liikkuminen alkoi, alkoi myös herkkulakko. Joten ensimmäinen viikko ilman herkkuja oli tälle sokerihiirelle hirveätä tuskaa. Suuhun tuli väkisin lempi herkkujen makua suuhun ja elokuvia missä oli paljon herkkuja ei voinut katsoa ilman että ne kohdat täytyi kelata ohi, koska itkua meinasi pukata kun halusin herkkuja. Onneksi J on ollut hyvin tukena tässä kaikessa ja on uhkaillutkin jos tilanne sitä vaati! Voin sanoa, että ilman J:tä tämä homma olisi tyssännyt jo ensimmäiseen viikkoon.
Toinen viikko oli jo oikeastaan sitä, että nautin liikkumisesta vaikka olinkin hirveän väsynyt jatkuvasti. Itkin jopa yksi ilta, kun päivän treenit jäi väliin minusta riippumattomista syistä. Se kai oli jo ensimmäinen merkki siitä, että motivaatiota on oikeasti paljon enemmän kuin niillä kymmenellä aikaisemmalla kerralla. Se olikin ensimmäinen ilta kun itkin myös sitä, että olen lihava ja että mitä järkeä tässä touhussa on. Onneksi tässäkin tilanteessa J oli tukena ja puhui minut ympäri, että en lopettaisi siihen, että yksi treeni jää väliin vaan ottaisin seuraavana päivänä menetettyä kiinni. Tehtiin itseasiassa seuraavana päivänä yhdessä treeni. Sekin oli aikamoista kohellusta, koska omaan huonon tasapainon ja olen herkkä suuttumaan itseeni! Tämä viikko olikin ensimmäinen kun en edes ajatellut herkkuja!
Kolmas viikko meni lähinnä itkiessä painon takia, koska paino ei enää tippunutkaan. vaan se nousi. Olin varma, että minussa on joku vika ja en minä voi ikinä laihtua ja melkein jopa sorruin uskomaan siihen, että geeneissäni on vikaa. Ei lohduttanut silloin edes, että mittanauha näytti edistystä. Olin päättänyt pääni sisällä, että olen lihava ja tilanne ei miksikään tulisi muuttumaan. Jostain löytyi kuitenkin sitä taistelutahtoa ja kohosin sieltä, varmaan se, että minulle jatkuvasti hoettiin, että lihas painaa enemmän ja siksi vaaka näyttää sitä lukemaa. Kolmantena viikkona ei tehnyt mieli herkkuja oikeastaan, mutta laskin päiviä ensimmäiseen herkkupäivään.
Neljäs viikko, itkua, itkua itkua. MIKSI PAINO EI TIPU. No eihän se tipu, lihastahan siellä on. Onneksi on rakas kamera mikä todistaa, että jotain, jotain joka on muille ehkä pientä, minulle suurta, siellä tapahtuu jotain! :) Tällä viikolla oli myös herkkupäivä! Päätin kuitenkin, että ei vain menisi yli söisin herkkuja vasta illalla elokuvaa katsoessa. Siinähän sitä hetken pienen söin karkkia ja suklaata kunnes syssäsin kipon pois ja totesin "kyllä ne pähkinät on parempia". Paha olohan siinä vain tuli.
Koska paino nyt tuntuu olevan minulle jotenkin niin vaikea asia taas niin saatte tyytyä kuviin, joista ainakin minä nään jotain! :)
Kuten kuvista huomaa, ryhtini on todella huono, joten eiköhän siitäkin pitäisi yksi projekti tehdä!
Mitenkäs teillä on mennyt? Linkkailkaahan teidän blogeja tänne niin voin liittyä lukijaksi! :)
Ette arvaa kuinka odotan kevättä, että pääsen juoksemaan. En ole ikinä tykännyt juoksemisesta, koska ihmiset vain näyttää säikähtäneille peuroille kun ne ravittaa tuolla menemään, mutta minäpä päätin aloittaa juoksemisen keväällä, koska pitäähän sitä oppia tykkäämään liikkumisesta sitten kunnolla kerta on aloittanut! :)
Löysin tämän kuvan netistä ja lievästi hymyilytti. SO TRUE!
